Tuli vain mieleen

Saako lihavaa sanoa lihavaksi? Monet lihavat käyttävät estoitta normaalipainoisista ihmisistä erilaisia enemmän tai vähemmän hyvän käytöksen rajamailla seikkailevia nimityksiä kuten ruipelo, luuviulu, kukkakeppi, laiheliini ja niin edelleen. Kyse taitaa olla kateudesta. Minun puolestani ihminen saa olla juuri sellainen kuin haluaa, kunhan antaa myös muiden olla sellaisia kuin ovat. Aina lihava tai laiha ei voi asialle paljoakaan jos lihavuus tai laihuus johtuu esimerkiksi jostain sairaudesta. Sen sijaan jos vaikkapa lihavuus johtuu laiskuudesta, itsekurin puutteesta ja/tai saamattomuudesta, ehkä jopa tyhmyydestä, sitä on turha kostaa niille jotka pystyvät pitämään itsestään huolta. Usein olen kuullut lihavan kuuluttavan kovaan ääneen, että esimerkiksi alle satakiloiset punnitaan neuvolassa. Aina paistaa vähän läpi, että nyt se oma ylipaino häiritsee ja täytyy kääntää tilanne päälaelleen. Itse olen 181 senttiä pitkä ja noin 75 kiloa painava mies. Kaikinpuolin sopusuhtaisissa mitoissa siis. Omasta puolestani ei moiset neuvolapunnitukset häiritse, mutta aina tulee pieni myötähäpeän tunne sanojaa kohtaan. Vastapainoksi olen joskus ehdottanut, että olisiko se myös niin, että alle 180 senttiset sitten mitataan neuvolassa? Sitä lyhyemmät satakiloiset muuttuvat hyvin vaivautuneiksi. Kun lihava ihminen sanoo normaalipainoista laihaksi, koetaan se hyväntahtoiseksi huumoriksi. Entä jos me normaalipainoiset ja vaikka alipainoisetkin alettaisiin yhtä estottomasti julistaa lihavia ihmisiä läskeiksi? Läski, möhömaha, ihrapallero, plösö. No eihän se käy päinsä. Se on loukkaavaa. Epäkohteliasta käytöstä.

Kun seurassa on uskovainen. Uskovainen saa puhua Jumalasta ja Jeesuksesta aivan vapaasti eikä yleensä kukaan kehtaa hyssytellä. Mutta jos joku sanoo jotain vähänkin uskontoa tai uskontoja kritisoivaa niin katseet muuttuvat vaivaantuneiksi ja pöydän alla potkitaan nilkkaan ikään kuin olisi vahingossa tullut lipsautettua sellaista joka oli tarkoitettu puhuttavaksi kun oletettavasti paikalla ei ole uskovia ihmisiä. Uskontoa kritisoivat puheethan saattavat loukata uskovaista. Nyt en tarkoita minkäänlaista tyrkyttämistä puoleen tai toiseen, se on jo sitten aivan uusi aihe.

Kirkko on jotenkin itsestäänselvä perusoletus tässä maassa, joka väittää antavansa uskomisenvapauden, mutta on kuitenkin valinnut yhden uskontokunnan “pääuskonnokseen” ja antanut sille jopa verotusoikeuden. Siitä taitaa olla kohta kahdeksan vuotta kun aloin miettiä omalta kohdaltani kirkon merkitystä elämässäni. Tajusin, ettei sillä ollut mitään oikeaa merkitystä minulle. Häät, hautajaiset, ristiäiset ja rippijuhlat tuntuivat olevan jotenkin normaali osa tätä kulttuuria. Vaikutelma on, että suurin osa evankelisluterilaiseen seurakuntaan kuuluvista ihmisistä kuuluu siihen tavan vuoksi. Koska niin se menee. Kuulutaan kirkkoon, koska vanhemmat ovat kuuluneet siihen kun synnyin. Pitää perustella miksi eroaa kirkosta. Aloitin puhtaalta pöydältä ja halusin perustelun, miksi kuuluisin kirkkoon. Erosin. Sen jälkeen kun on tullut asia puheeksi, minulta on aina kysytty miksi en kuulu kirkkoon. Vastaan aina ettei minulla ole syytä kuulua. Minulla on uskovainen ystävä. Hänen joulukortissa on aina jotain raamatusta. Se ei häiritse minua. Hän ei tyrkytä mitään. Hän tarkoittaa vain hyvää. En minäkään tyrkytä omaa uskonnottomuuttani hänelle. Meillä on vain kovin erilainen elämän- ja maailmankatsomus. Meillä on kummallakin oikeus omaamme.

Vai mitenköhän tuon otsikon kuuluisi mennä. Pekka Haaviston suosion myötä taas esille noussut homo-/tasa-arvokeskustelu.  Siis sillä tavalla, että moni “tasa-arvon” kannattaja syyllistyy huomaamattaan käänteiseen epätasa-arvoon. Asia on sama sukupuolen kohdalla. Ainakin kahden edellisen presidentinvaalin aikana olen kuullut monen äänestävän tasa-arvon takia naista. Silloinhan syyllistyy itse juuri epätasa-arvoiseen äänestyskäyttäytymiseen, koska äänestysperusteena on sukupuoli. Vähän samalta nyt kuulostaa monen kanta Haaviston homouden suhteen. Sanotaan, että moni äänestää Haavistoa vastaan, koska hän on homo. Luultavasti kuitenkin aika moni äänestää häntä juuri siksi että hän on homo. Siis “tasa-arvon” vuoksi. Syyllistyen samanlaiseen epätasa-arvoiseen käyttäytymiseen kuin äänestäessään naista sukupuolen takia tai jättäen äänestämättä homoa homouden tai naista naiseuden takia. Ehkä Haaviston homovastaiset epä-äänet kompensoituvat näillä homouden johdosta annetuilla äänillä siten, että niillä ei ole lopputuloksen kanssa merkitystä puolesta eikä vastaan.

Olen hetero kirkkoon kuulumaton kokoomuksen kannattaja. Ensimmäisellä kierroksella äänestin Pekka Haavistoa. Äänestysperusteina minulla ei ollut Haaviston puoluekanta eikä seksuaalinen suuntautuminen. Niillä ei ollut mitään roolia kun valitsin omasta mielestäni Suomelle parasta presidenttivaihtoehtoa. Viime eduskuntavaaleissa äänestin kokoomuksen ehdokasta niin kuin kaikissa muissakin eduskunta- ja kunnallisvaaleissa tähän asti. En edes muista kumpaa sukupuolta ovat olleet näitä kahta vaalia aikaisemmat ehdokkaani, koska sillä ei ole ollut valintani suhteen mitään merkitystä. Nämä kaksi edellistä muistan vain siksi, että niistä ei ole vielä kulunut aikaa kovin paljoa. Vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen Suomen Keskusta syyllistyi ennen ministerin salkkujen jakoa edustajiensa epätasa-arvoiseen kohteluun juuri kun sillä oli nimenomaan tarkoitus kohdella heitä tasa-arvoisesti. Puolueen johto nimittäin ilmoitti, että ministereitä ei ole vielä valittu, mutta niistä tulee olemaan puolet naisia ja puolet miehiä. Tämän ilmoituksen jälkeen Keskustalla muodostui sukupuoli yhdeksi määräävistä tekijöistä ministereiden valinnassa.

Täysin tasa-arvoinen ryhmä ei muodostu siten, että valitaan eri sukupuolia, seksuaalisia suuntautumisia, ihon värejä, lyhyitä, pitkiä, lihavia, laihoja jne. Se muodostuu niin että edellä mainitut ominaisuudet eivät vaikuta valintaan. Kuulin taas töissä kuinka joku oli suvaitsevainen ja julisti: “Homot on just hyviä tyyppejä!” En ymmärrä logiikkaa. Ensin ollaan sitä mieltä, että homot ovat ihan samanlaisia kuin muutkin. Seuraavassa lauseessa ne kuitenkin lokeroidaan keskenään kaikin puolin samanlaisiksi. Miltä kuulostaisi: “Heterot on just hyviä tyyppejä!” No kaikki tietää, että “sehän riippuu ihmisestä”.

Jos en jostain syystä pidä jostain henkilöstä ja hän sattuu olemaan maahanmuuttaja, homo tai kuuluu johonkin muuhun vähemmistöön niin helposti heti ajatellaan etten pidä hänestä siitä syystä. Eli vähemmistöön kuuluvista ihmisistä täytyisi lähtökohtaisesti pitää tai muuten syyllistyy syrjintään. Eräs henkilö sanoi minulle joskus että “Sinä et pidä minusta koska minä venäläinen”. En edes tiennyt hänen olevan venäläinen, millä ei sinällään olekaan mitään merkitystä. Siinä hän oli oikeassa, että en pitänyt hänestä. Syy oli kuitenkin hänen käytöksensä. Epäkohtelias ja ylimielinen. Jos ihminen on epäkohtelias ja ylimielinen niin yleensä hänestä ei pidetä, oli hän sitten hetero, homo tai venäläinen.

Joskus tuntuu, että nähdessään jotenkin enemmistöstä erottuvan yksilön, kuten esimerkiksi vammaisen tai maahanmuuttajan, sitä ei saisi huomata. Pitäisi ikään kuin leikkiä, että ollaan kaikki ihan samanlaisia. On aika luonnollista, että ihmiset ovat erilaisia ja jos joltain puuttuu yksi käsi, se varmaan väistämättä kiinnittää huomion. Se vaikuttaako se siihen minkälaisen käsityksen muodostamme kyseisestä yksilöstä, on ratkaisevaa sen suhteen onko käyttäytymisemme tasa-arvoista.

Sukupuolikysymys on yleinen esim tilanteessa, jossa on haettu työpaikkaa ja hakijoita on kaksi. Toinen on mies ja toinen on nainen. Jos tehtävään valitaan mies, usein kuulee, että sukupuolen takia valittiin mies. No olisiko sitten pitänyt valita sukupuolen takia nainen? Tai sama toisinpäin, mutta en ole koskaan kuullut miehen valittavan, ettei saanut työpaikkaa, koska toinen hakija, joka tehtävään myöskin valittiin, oli nainen.

Avovaimoni työskenteli Pari vuotta sitten eteläisessä Afrikassa. Liikuimme usein ainoina valkoihoisina pikimustien ihmisten keskellä ja täytyy sanoa, että ihan samanlainen nähtävyys olimme kuin tummaihoinen vaikkapa vuonna 1985 Heinolassa. Eteläisen Afrikan eteläisimmässä osassa eli Etelä-Afrikassa nämä ihonväriasiat olivat ja ovat edelleen rajoittava tekijä monessa asiassa ja oman turvallisuuden takia tietyiltä alueilta on syytä pysyä kokonaan poissa ja muillakin alueilla noudattaa jonkinlaista korostettua varovaisuutta monessa asiassa. Usein kuulee, että Varsinkin Afrikassa ja Amerikassa tummaihoiset vihaavat valkoihoisia ihan syystä. Siis siksi että valkoihoiset ovat tehneet niin paljon pahaa. Taas ihonvärin mukaan lokeroidaan ihmiset, mutta käänteisesti verrattuna siihen mihin olemme Euroopassa tottuneet. Miten on ihan ok vihata ihmistä, koska hän on valkoihoinen, mutta ei siksi että hän on musta? Viha sinänsä on negatiivinen asia oli syy mikä tahansa. Yritetään vaan muistaa se, että olemme yksilöinä vastuussa vain omista tekemisistämme ja ajatuksistamme eikä vihata tai rakasteta mustia, valkoisia, keltaisia, punaisia, ruskeita eikä vihreitä värin vuoksi. Sama koskee tässäkin asiassa myös sukupuolta ja kaikkia vähemmistöjä ja enemmistöjä, joita en vielä ole maininnut.

Luultavasti tämänkin ajatuspaatokseni johdosta olen monen huomaamattaan käänteiseen epätasa-arvoon syyllistyvän mielestä sovinisti, rasisti ja homofoobikko. Vähintään.

Tulipa taas mieleeni, että mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa. Siis tässä talossa. Tällainen pieni kerrostalo, 48 asuntoa. On nuoria ja vanhoja.  Ei lapsia. Nuoret elävät elämäänsä ja vanhat kyttäävät. Paitsi se yksi mukava mummo joka kuoli.

Olen asunut tässä talossa nyt viisi ja puoli vuotta. En vieläkään osaa yhdistää kuin muutaman nimen ja kasvot. Kerran taloyhtiön kokouksessa eräs ehkä kymmeniä vuosia talossa (rakennettu -57) asunut mamma toivoi, että aluksi kaikki esittäytyisivät kun tuntuu ettei tuolla ulkonakaan kun näkee niin oikein kukaan tervehdikään. No voi !?@#! Tämä on niin tätä. Alussa tervehdin iloisesti kaikkia, mutta jossain vaiheessa aloin miettiä, että tässä on jotain omituista. Se oli se, että minä tervehdin aina ensin. Juuri tämä sama mamma ja moni muu vanha jarru tulee vastaan tuolla pihalla ja tuijottaa, tuijottaa, tuijottaa ja ilmeisesti odottaa, että heille sanotaan “hei”. Päätin alkaa tervehtiä vasta kun toinen tervehtii. Sitä tässä odotellaan edelleen. Tiedän, halvat huvit. On se nyt kuitenkin ärsyttävää kun aletaan mussuttaa tervehtimisestä jos itse ei osata muuta kuin tuijottaa. No se tietenkin johti tervehtimisen vähenemiseen ja katsekontaktien välttelyyn näiden jarrujen osalta.

Tämä esimerkkimamma on muuten varsinainen hahmo. Brenkku on vuosien varrella maistunut ja jättänyt jälkensä. Ensimmäisessä yhtiökokouksessa sain huomata, että haasteellisinta siellä on yrittää pitää pokerinaamaa kun nämä elämänhalunsa menettäneet keksivät “elämälleen” sisältöä tyyliin: Olen tästä huomauttanut ennenkin ja vaadin nyt, että Kokouskutsun ja esityslistan sekä pöytäkirjan teksti muutetaan niin kuin se kuuluu. Siis tilintarkastaja ja pöytäkirjan tarkistaja, ei pöytäkirjan tarkastaja. Tilit tarkastetaan ja pöytäkirja tarkistetaan. Olen ollut tästä kurssillakin ja siellä sanottiin, että se menee niin.” Kokous keskeytyy tämän tästä kun kyseinen mamma kuuluttaa: “Puheenjohtaja!” Ja esittää toinen toistaan tärkeämpiä huomautuksia tai tarkennuksia. Myötähäpeän huipentumana koen suvereenisti sen kun puhuttiin veden hinnan nousemisesta ja veden säästämisestä. Välihuomautus kuului näin: “Mutta onhan se niinkin, että jos herää yöllä ja on vaikka ihan kauhea ripuli niin ei sitä vessaa voi jättää vetämättäkään.” Kertakaikkisen tyhjentävää. Siihen ei kenelläkään ollut mitään lisättävää.

No sitten yläkerran vanhapoika. Hän asuu siskonsa (vanhapiika) kanssa. Yhdessä edesmenneen äitinsä asunnossa. En ole ihan satavarma, mutta päättelin siitä kun ovat niin saman näköisiä ja melkein kaikki tämän talon jarrut ovat perineet osakkeensa. Mies tervehti aluksi, mutta kokeilevan tervehdystoimintani johdosta käytös muuttui vältteleväksi. Muutaman kerran olen kuitenkin kokeillut tervehtimistä aloitteellisesti, mutta hän säikähtää ja katsoo mumisten muualle. Nainen ei ole koskaan muuta kuin tuijotellut. Meillä on perjantain viimeinen saunavuoro ja tällä “pariskunnalla” on toiseksi viimeinen vuoro juuri ennen meitä. Yksi sauna ja molemmin puolin pesuhuoneet ja pukuhuoneet. Vuorot menee siis niin, että pesu- ja pukuhuone on tunnin ja sauna puoli tuntia vuorotellen eri puolilta. toiseksi viimeisen vuoron pesu- ja pukuhuone aika loppuu puoli tuntia ennen viimeisen vuoron loppumista. Arvon vanhapoika kuitenkin viihtyy pelottavan pitkään hiljaa yksinään usein puolikin tuntia vuoron loppumisen jälkeen pukuhuoneessa. En oikeasti haluaisi tietää mitä hän siellä touhuaa, mutta kyllä sitä väkisinkin miettii mitä siellä hiljaisuudessa mahtaa tapahtua kun pukuhuoneen ovi on meidän lähtiessä edelleen lukossa vaikka sen olisi pitänyt olla tyhjänä jo ainakin puoli tuntia. No ehkä hän kaipaa hiukan yksityisyyttä asuessaan siskon kanssa yhdessä…

Hallitukseen suostuin kun ehdotettiin, vain siksi, koska halusin olla paremmin perillä missä mennään tulevan putkistoremontin suhteen. Ärsyttävää, miten ihmisiä ei tunnu kiinnostavan se, mistä vastikkeessa maksetaan. Yhtiökokouksessa käy samat vanhat naamat vuodesta toiseen. Minun lisäksi vain kolme tai neljä nuorempaa on näkynyt kokouksissa ja nekään tuskin koskaan kaikki yhtä aikaa. Putkiremontin osalta tuntuu kiinnostavan kovastikin, koska kuuluu hurjia tarinoita tulevasta remontista. Mielenkiintoista on se, että ne jotka niitä tarinoita keksivät niin eivät ole koskaan näyttäytyneet kokouksissa, joissa asioista puhutaan. Yksi joka ei tiedä mitään kertoo toiselle joka tietää vielä vähemmän ja yhdessä he sitten “tietävät” parhaiten miten remontti ja kaikki siihen liittyvä tulisi hoitaa järkevimmin. Niinhän se kai yleensä menee.

Tuleva putkiremontti on myös jälleen aktivoinut yhden sekopään yläkerrasta. Olen aina luullut, että satunnainen ovikellon soittelu on jehovan todistajien, mormoonien ja/tai tv-lupatarkastajien tekosia, mutta minulle selkeni vasta pari kuukautta sitten, että tässä talossa asuu ihan oikea hullu. Itse kun en avaa ovea ellen tiedä kuka sieltä on tulossa, olen välttynyt saamasta osakseni sen hullun huomiota sen enempää. Joidenkin ovikelloa on soiteltu ihan kellon aikaan katsomatta. Jokaisen oma asia, mutta itse tekisin sellaisesta lopun samantien. Kysymysrepertuaari on ihan laidasta laitaan: Soneran laskusta, puhjenneesta pyöränkumista, pyörävarastojen lukkojen uudelleensarjoittamisesta (josta kyllä puhuttiin yhtiökokouksessa kun hänkin oli paikalla), putkiremontista jne. Jos tähän vain voisi liittää kuvan lapusta, jonka hän oli kiinnittänyt ilmoitustaululle. Se menee näin:

****katu 11 A

Pyydän anteeksi häiriötä, jota olen ovienne takana aiheuttanut mm. soittamalla ovikelloa. Asuntoonne en pyri vastoin tahtoanne.

Talvisin terveisin

Riitta ******nen

Ajattelin, että tervetuloa Twin Peaksiin. Pahaksi onnekseni hän tunnisti minut työpaikaltani joulun alla ja koska muisti, että olen hallituksen jäsen, tikusta tulee usein asiaa työpaikalleni, mutta onneksi voin aina mennä hetkeksi nurkan taakse.

Viimeksi hallituksen kokouksessa tapahtui se minkä luulin olevan urbaanilegendaa. Eli se, että joku ihan oikeasti saa kirjallisen varoituksen seksin harrastamisen takia. Siinä oli pari varoitusta jatkuvasta metelöinnistä, rappukäytävässä tupakoinnista ja sen sellaisesta. Kolmannen perusteena oli “kovaääninen intiimiseurustelu öiseen aikaan”. Meinasin revetä. Hallituksen pari vanhempaa rouvaa kun yltyivät matkimaan sitä voihkintaa ja olivat vakaasti sitä mieltä, että nuoret ovat katsoneet pornofilmejä ja luulevat, että täytyy pitää samanlaista ääntä. Isännöitsijän katseesta luin etten ollut ainoa joka ajatteli tämän kaiken johtuvan vain kateudesta. Varmaan turha tässä kohtaa mainita, että nämä intiimiseurustelun äänistä häiriintyneet rouvat asuvat yksin.

Olen entinen tupakanpolttaja ja ajatus polttelusta tuntuu kovin kaukaiselta, vaikka se edelleen yhdeksän vuoden tupakoimattomuuden jälkeenkin vielä käy välillä unissani. Se ei käy niin, että tekisi mieleni polttaa. Ennemminkin niin, että yllätän itseni kessuttelemassa ja harmistun kuinka hölmö olen kun näin pitkän savuttomuuden jälkeen olen kuitenkin päätynyt sortumaan. Kymmenen vuoden tupakoinnin jälkeen itse lopettaminen kävi yllättävän helposti. Ajatus oli ollut aika ajoin mielessä, mutta päätös tapahtui oikeastaan muutaman hetken mielijohteesta. Olin sairauslomalla kuumeen kourissa ja katselin päivällä hupenevaa askia, että ei tule riittämään huomiseen ja millään ei jaksaisi vääntäytyä parin sadan metrin päähän sairaana pakkasessa tupakkaostoksille ja toisaalta harmitti jo etukäteen seuraava aamu jolloin ei olisi savupötköjä aamiaiseksi. Mietin hetken ja sain älynväläyksen: Mitä jos aamulla en olisikaan enää tupakoitsija? Tekisikö mieleni tupakkaa? Silloin päätin, että sitten kun tupakat loppuvat, en ole enää tupakanpolttaja, joten mieleni ei tee tupakkaa.

Se oli keskiviikko, 22.1.2003. Seuraavana aamuna mieleeni tuli tupakka. Mitä sitten? Vain tupakanpolttajat polttavat tupakkaa kun tekee mieli. Minä en enää ollut. Tupakanhimo unohtui melko nopeasti, mutta tupakointi tapana ja toimintona on edelleen muistissa. Monta vuotta meni niin ettei tupakkaa tehnyt enää mieli, mutta kun tuli tilanne, jossa tupakanpolttajana olisin mennyt tupakalle, muistui tämä mieleeni. Tilanteissa, joissa olin tupakoivien seurassa, teinkin niin, että menin muiden mukana “tupakalle” olemaan polttamatta. En yleensä ollut kauaa, koska tupakanhaju teki pahaa eikä enää mieleni tehnyt tupakointitapaa suorittamaan. Humalassa retkahtaminen on kuulemma yleistä. Minulla kävi niin etten ihan sattumalta käyttänyt alkoholia tippaakaan ensimmäisen kolmen kuukauden aikana lopettamisestani. Uskon että sen ansiosta tupakansavu haisi entistä epämiellyttävämmältä alkoholia nautittuani. Kriittiset hetket olen kokenut vain selvinpäin ollessani.

Oli miten oli, vaikka nikotiiniriippuvuuden voimakkuutta on kuulemma usein verrattu heroiiniriippuvuuteen niin uskon sen pahimman olevan silti psykologista laatua. Sekä fyysisen, että psyykkisen riippuvuuden kannalta on varmaankin parempi mitä nopeammin pääsee eroon nikotiinista. Tarkoitan sitä, että nikotiinipurkat, -laastarit ja kaikki muut jotka pitää kropan kiinni siinä koukuttavassa aineessa, vain pidentää tuskaa. Itsekuri on ratkaiseva asia. Toisilla sitä on, toisilla ei. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän.